Rakentavan keskustelun paikka.
Ensi kuulemalta voi olla yllättävää, että Suomesta leviää maailmalle dialogisia käytäntöjä. Suomalaiset kun eivät yleensä pidä itseään kovinkaan keskustelutaitoisena kansana. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään keksitty mainoskikka eikä myöskään aivan viime vuosiin rajoittuva ilmiö. Suomessa kehitettyjä dialogisia käytäntöjä ja osaamista dialogisuudessa on arvostettu jo pidemmän aikaa. Viime vuosina kiinnostus on kasvanut merkittäviin mittasuhteisiin.
Lue koko artikkeli Erätauko-säätiön sivuilta.
Kaikki kokemuksemme ovat kehollisia. Kokemus ei ole hetkellinen ulkoinen tapahtuma, vaan jatkuvaa elossa olon muuttuvaa moniulotteisuutta. Ihmisnisäkkään kokemus sisältää kaikki inhimillisen kokemisen osa-alueet, ajatukset, tunteet, mielikuvat, uskomukset, muistot, fantasiat, aistihavainnot, kehotuntemukset. Ajallisesti se yltää menneestä tulevaan. Olemme myös kokonaisuuksia, kehoa ja mieltä ei voi erottaa toisistaan, vaikka kulttuurissamme ja siksi myös puheessamme kahtiajaolla onkin pitkät juuret. Kaikki minussa ja minulle tapahtuva on kehomielikokonaisuudessa tapahtuvaa. Väsyneenä, stressaantuneena tai huikean taide-elämyksen äärellä kokemassa on kehomieleni, ei vain jompikumpi.
Aistielimet havainnoivat ärsykkeitä kehon ulkopuolelta ja sisäpuolelta. Kehon tuntemukset tuottavat ajatuksia, tunteita, mielikuvia, uskomuksia, muistoja ja fantasioita, ja päinvastoin. Herään iltayöstä, eikä teini-ikäinen lapseni ole tullut vielä kotiin, vaikka kotiintuloaika on jo ohitettu. Huolestun, sydämeni alkaa takoa ja vatsassa kiertää. Kylmä hiki nousee pintaan. Ajatukseni ryntäilevät kaikkeen, mitä on saattanut sattua. Kun avain rapisee ovessa ja hiljaiset askelet kuuluvat eteisessä, kehooni tulvahtaa lämpö ja helpotus – ehkä myös vähän kiukku. Tai kun tunnen olkapäässäni pistävän kivun jo kolmatta päivää, jostakin muistiverkoistani kaivautuu muisto luusyöpään kuolleesta sukulaisesta.
Oman kehomme toiminnan avulla tunnistamme muiden tässä ja nyt tapahtuvaa kokemusta, kykenemme tavoittamaan toisten tunteita ja tarkoitusperiä.
Dialogissa kaikkien kehomielet reagoivat sekä fyysiseen ympäristöön että toisten kehomieliin, kun he puhuvat teemasta, liittyvät toisiinsa, kertovat omia näkemyksiään ja niiden pohjana olevia kokemuksiaan. Ulkoisesti meistä ovat aistittavissa muun muassa ilmeet, eleet, liikahtelut tuolissa, asentojen vaihtelut, punastuminen ja käsillä puhuminen. Enemmän näkymättömissä ovat sydämen sykkeen vaihtelut, hengityksen tiheys tai syvyys, suun kuivuus, lihasjännitys, oman painon tunne, vatsan vääntö, lämpötilan vaihtelut. Me aistimme näitä tapahtumia jatkuvasti toisistamme, olimme siitä tietoisia tai emme. Oman kehomme toiminnan avulla tunnistamme muiden tässä ja nyt tapahtuvaa kokemusta, kykenemme tavoittamaan toisten tunteita ja tarkoitusperiä. Dialogi ei ole aineettomien ajatusten tai näkemysten vaihtoa, se on hyvinkin ”lihallista”.
Meillä on nisäkkään hermostojärjestelmä omine ominaispiirteineen. Eräs sellainen on aivojen neuroseptio-toiminto, joka tarkkailee jatkuvasti kokemusta ympäristön turvallisuudesta tai mahdollisesta uhasta. Toimintamme muuttuu sen mukaan, tuntuuko ympäristö riittävän turvalliselta vai aktivoiko autonominen hermosto puolustusjärjestelmän tilanteesta selviytymiseksi. Uhkaavaksi koetussa tilanteessa ensimmäinen nisäkkäiden puolustusjärjestelmän keino on pyrkiä saamaan yhteys toiseen ihmiseen. Jos se ei tunnu onnistuvan, seuraavina keinoina ovat hyökkääminen, vetäytyminen tai jähmettyminen. Dialogissa jännitteisessä tilanteessa saatetaan etsiä toisten katseita, varmistaa, että tulee nähdyksi, on olemassa toisille edelleen. Ymmärtävä nyökkäys joltakulta helpottaa ja rauhoittaa. Hyökkääminen puolestaan saattaa näkyä joskus pyrkimyksenä vakuuttaa toisia paljolla puheella tai ilmaisun intensiivisyydellä. Joskus myös vihaisuutena. Vetäytyminen on piiloutumispyrkimys. Halu olla näkymättömissä, mikä ilmenee usein hiljaisuutena tai katseen siirtymisenä enemmän lattiaa päin, pois toisista. Jähmettyminen tapahtuu, kun tilanne koetaan jo pelottavana. Silloin voi olla vaikea ajatella selkeästi tai ilmaista itseään, keho on jännittynyt kauttaaltaan.
Läpi dialogin, kuohuvissakin kohdissa, pyritään kannattelemaan ja tutkimaan erilaisia tuntemuksia ja oloja, koska ymmärryksen lisääntyminen on sekä yksittäiselle osallistujalle että yhteisesti hyvin merkityksellinen kokemus.
Dialogissa tarvitaan yhtäältä riittävää itsesäätelyä. Dialogissa ei voi esimerkiksi alkaa riehua tai purkaa ahdistustaan muihin. Toisaalta yksi dialogin keskeinen periaate on vapaus ilmaista omaa kokemusta. Jotta nämä molemmat onnistuvat, dialogissa tehdään tietoista yhdessä säätelemistä. Läpi dialogin, kuohuvissakin kohdissa, pyritään kannattelemaan ja tutkimaan erilaisia tuntemuksia ja oloja, koska ymmärryksen lisääntyminen on sekä yksittäiselle osallistujalle että yhteisesti hyvin merkityksellinen kokemus. Turhautumisen aiheuttama kireys äänessä tai hämmennyksen tuottama sekavahko itsen ilmaiseminen voivatkin olla merkittäviä kohtia. Tunteet värittävät osallistumista, mikä mahdollistaa myös dialogin syvenemisen. Parhaimmillaan dialogin ilmapiiri on keskittynyt ja hyvällä tavalla jännittävä, mutta samalla riittävän turvallinen. Yhdessä ajattelemalla luominen on virkeä tila.
Dialogin yksi toimintatavoista on omasta kokemuksesta suoraan puhuminen ja siten toisten kokemusten suora puhutteleminen. Suoran puheen haastavuus ja hienous on, että on uskallettava antaa tuntua. Kun kerron työtilanteesta, joka herätti minussa ammatillisen onnistumisen tunteen, kehossani herää muistamisen ja kertomisen virittämänä samoja tuntemuksia, jotka tapahtuivat myös itse tilanteessa. Jotakin menneestä kokemuksestani, mutta myös omasta suhteestani siihen, tulee eläväksi tässä-ja-nyt-hetkessä. Tämä tapahtuma tekee mahdolliseksi toisten ja omien kokemusten merkitysten tavoittamisen ja tutkimisen.
Suoran puheen haastavuus ja hienous on, että on uskallettava antaa tuntua.
Dialogin tarkoitus on lisätä ymmärrystä itsestä, toisista ja käsiteltävästä aiheesta merkityksiä tutkivan kokemuspuheen avulla. Minä, muut ja asiat tulevat silloin näkyviin meille kaikille kokonaisempina, monipuolisempina. Kokonaisuuden riittävä ymmärtäminen on välttämätöntä, jotta osaamme suunnistaa monimutkaisessa maailmassa, muovata toimintaamme ja tekojamme sekä tavoitella omaa, toisten ja muun luonnon hyvää yhtä aikaa. Ymmärrys ei ole dataa. Se on kokemuksellista ja siten kehollista.
On huimaa, että dialogin jälkeen, kun muut ovat puhuneet suoraan omasta kokemuksestaan, minä tiedän ja kannan kehossani muiden kokemuksia ja niiden merkityksiä. Vaikka en olisikaan samaa mieltä kaikkien kanssa, tiedän, mitä näkemyksiä muilla on, mihin kokemuksiin ne perustuvat ja mitä merkityksiä ne sisältävät. Ne jäävät myös kehomuistiini, josta voin ne palauttaa tai ne vain nousevat mieleen joissakin tilanteissa. Juuri siksi dialogi voi auttaa ainakin jonkin verran sekä yksilöitä että yhteisöjä kannattelemaan jännitteitä, joita ihmislaumoissa syntyy. Keskinäisymmärrys elää myös kehoissa. Sitä synnytetään ja eletään kehollisessa vuorovaikutuksessa.
Dialogi on erinomainen keino ennakoida ja luoda tulevaisuutta yhdessä toisten kanssa. Se mahdollistaa tulevaisuuden hahmottamisen laajemmin ja monipuolisemmin kuin mihin ihminen yksin kykenee. Dialogissa voidaan joskus hämmästyttävällä tavalla herkistyä ajassa liikkuville virtauksille ja tavoittaa jotain niiden tulevista kehityssuunnista. Dialogin avulla voidaan myös tietoisesti luoda tulevaisuusnäkyjä, jotka auttavat luotsaamaan ihmisyhteisöjä yhteisesti valitussa suunnassa.
Kun ajat ovat vaikeat ja tulevaisuus hämärän peitossa, dialogin tulevaisuutta muovaavilla voimilla on poikkeuksellisen suuri merkitys. Yhteiseen oppimiseen tähtäävä dialogi pitää meidät herkkinä yllättävillekin muutoksille ja auttaa näkemään uudenlaisia mahdollisuuksia sielläkin, missä näköalat vaikuttavat toivottomilta.
Kokemuksemme maailmasta sisältää joka hetki monenlaisia näkymiä tulevaisuuteen. Mennyt, nykyinen ja tuleva kietoutuvat jatkuvasti yhteen jokaisessa eletyssä hetkessä. Useinkaan emme ole kovin tietoisia tulevaisuushorisontistamme, mutta tuo horisontti kuitenkin muovaa alati sitä, mitä koemme ja miten toimimme. Ennakointimme tulevasta ohjaavat ratkaisevalla tavalla niin yksiöiden kuin yhteisöjen elämää. Usein tulevaisuusnäkymät koskevat vain välittömästi seuraavia ajanhetkiä, toisinaan ne ulottuvat kaukana häämöttäviin tilanteisiin.
Aamulla herätessäni alan valmistautua tulevaan päivään. Juon kahvia, jotta oloni olisi kohta virkeämpi ja katson ikkunasta ulos tietääkseni, mitä pukea päälleni. Kadulla kävellessäni luovin liikenteessä kohti työpaikkaani, jonne haluan ehtiä ajoissa. Väistän eteeni kaartavaa pyöräilijää, jotta hän ei joudu tekemään äkkijarrutusta. Kun tienvarressa oleva mainos palauttaa mieleeni viime kesän lomamatkan, alan jo miettiä, mihin ensi kesänä haluan matkustaa. Samalla toivon, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa suosikkikohteisiini pääsisi lentämisen sijaan junalla.
Tällaiset ja lukuisat muut tulevaisuuden häivähdykset kuuluvat myös ihmisten puheissa heidän käydessään dialogia. Vaikka ihminen puhuisi dialogissa menneistä tapahtumista ja nykyhetken kokemuksistaan, niin hän aina suhteuttaa – tiedostaen tai tiedostamattaan – puhettaan myös tulevaisuuteen liittyviin seikkoihin. Dialogin fasilitaattorin onkin syytä kuunnella tarkasti, millä tavoin keskustelijat viittaavat puheessaan tulevaisuuteen.
Tulevaisuus on läsnä puheissa monin eri tavoin. Tavallisimmin tulevaisuus ilmenee toiveina, huolina, olettamuksina ja arvauksina. Toiveita ja huolia ei aina sanoiteta ääneen, mutta ne voi kuulla äänensävyissä, painotuksissa ja tauoissa sekä nähdä kasvojen ilmeistä ja kehon liikkeistä. Huolestuneisuus usein rypistää kulmia, toiveikkuus saa silmät säihkymään.
Ihmiset myös tuovat dialogissa esiin hyvinkin vankkoja olettamuksia keskustelun aiheena olevaan asiaan liittyvistä syy-seuraussuhteista. Nämä melkein aina sisältävät ennakointeja tulevasta. ”Jos emme pian remontoi taloyhtiön putkistoa, yhä useampaan asuntoon tulee vesivahinko.”, ”Monet meidän työntekijöistämme ovat tyytyväisiä nykyisiin palkkoihin. Aivan varmasti tämä näkyy siinä, että meiltä ei enää lähde niin paljon porukkaa muihin hommiin.”
Joskus dialogissa esitetään arveluja siitä, mihin suuntaan asiat ovat kehittymässä ja mitä tapahtuu seuraavaksi. ”Oppilaat ovat entistä väsyneempiä tänä syksynä. Pelottaa, että joulukuussa meillä on ennätysmäärä poissaloja.”, ”Vaikka asiat näyttävät nyt aika synkiltä, niin jostain syystä uskon, että olemme päässeet pahimman vaiheen yli.”
Koska tulevat asiat eivät ole vielä tapahtuneet, niin ainoa keinomme käsitellä niitä on käyttää mielikuvitustamme. Dialogissa voidaan aktiivisesti hyödyntää mielikuvista tulevaisuuden tarkempaan ja monipuolisempaan hahmottamiseen.
Dialogin fasilitaattori voi tarttua kuulemiinsa huoliin, toiveisiin, olettamuksiin ja arvailuihin. Hän voi pyytää osallistujia kertomaan, tarkentamaan, laajentamaan ja muuntelemaan mielikuviaan tulevaisuudesta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihminen pysähtyy tutkimaan, mitä kaikkea hänen mielessään liikkuu tulevaisuuteen liittyen. Tulevaisuuden kuvittelu nojaa aina – tavalla tai toisella – havaintoihin nykyhetkestä ja muistoihin menneistä tapahtumista. ”Kyllä, uskon asioiden kehittyvän parempaan suuntaan. Nyt kun pysähdyn miettimään sitä, huomaan sen johtuvan siitä, että olemme jälleen nauraneet kahvitauolla. Jos tällainen ilo tarttuu myös työntekoon, uskon että saamme silloin myös parempia tuloksia.”
Usein omien tulevaisuusnäkymien ja ennakointien huolellisempi kuvittelu paljastaa monia piiloon jääneitä seikkoja. Joskus saatamme yllättyä, että olemme tehneet tulevaisuudesta hyvin pitkällekin meneviä johtopäätöksiä melko hatarien olettamusten varassa. Toisinaan taas jokseenkin hapuilevakin aavistus tulevasta saattaa osoittautua hyvinkin perustelluksi ennakoinniksi asioiden kehityssuunnasta. Tulevaisuuskuvitelmien työstäminen dialogissa onkin erinomainen keino koetella omien ennakointien osuvuutta.
Merkittävä dialogin tarjoama voimavara on tulevaisuusnäkyjen rikastaminen toisten ihmisten kokemusten avulla. Kun kuulen toisten keskustelijoiden kertovan siitä, miten he näkevät tulvaisuuden, niin saan monenlaisia rakennusaineksia omiin tulevaisuutta koskeviin ennakointeihini.
Monesti dialogissa käy niin, että jonkun toisen osallistujan puheet saavat minut kyseenalaistamaan omia huolia ja toiveitani. Kun kuulen toisten keskustelijoiden luottavaisia näkymiä tulevaan, saattavat omat huoleni huojentua, tai päinvastoin, saatan havaita olleeni aivan liian huoleton tulvaisuudessa häämöttämien uhkien edessä.
Yhtä lailla toisten osallistujien kuunteleminen voi johtaa minut tekemään aivan uudenlaisia olettamuksia asioiden syy-seuraussuhteista. ”En ollut koskaan aikaisemmin miettinyt sitä, mitä tämä näistä meidän tekemistämme päätöksistä seuraa tässä taloyhtiössä asuville eläkeläisille.”, ”Teitä kuunnellessani tajuan, että en ole koskaan edes ajatellut, että kahvitauoilla on näin suuri merkitys meidän työyhteisöllemme.”
Erityisesti silloin kun tulevaisuuteen liittyy paljon tuntematonta ja epäselvyyttä, voidaan dialogissa syventyä erilaisten mahdollisuuksien tutkimiseen. Tällöin kannattaa ottaa vakavissaan ihmisen poikkeuksellinen taito eläytyä yhdessä kuvitteellisiin asiantiloihin eli kyky leikkiä. Dialogissa tapahtuva leikki voi olla hyvinkin totista. Olennaista on se, että ihmisen rohkenevat kuvittelemaan yhdessä – toistensa ideoita jatkokehitellen – jotakin yhdessä valittua näkymää tulevaisuudesta.
Yksinkertaisuudessaan tämä tarkoittaa sitä, että valitaan syvemmän keskustelun aiheeksi joku tietty olettamus tulevaisuudesta ja tutkitaan sitä yhdessä. ”Oletetaan, että päätämme ottaa ison lainan ja uudistamme taloyhtiön piha-alueet viihtyisimmiksi. Millaista elämä täällä olisi?”, ”Pahin pelkomme firman taloustilanteesta toteutuu. Miten silloin toimimme?”
Kun ryhdytään tutkimaan tulevaisuutta leikin keinoin, fasilitaattorin on hyvä pitää mielessä erityisesti kaksi seikkaa. Yhtäältä on tärkeää, että jokainen dialogiin osallistuja saa osallistua kuvitteellisen tulevaisuuden kehittelyyn omalla tavallaan ja jokaisen ehdotukset tilanteen kehittelyssä ovat lähtökohtaisesti yhtä arvokkaita. ”Miten sinä näet tämän tilanteen? Mihin suuntaan jatkaisit siitä, mitä muut ovat tuoneet esiin?” Toisaalta on syytä varjella yhdessä rakentuvan tulevaisuuskuvitelman johdonmukaisuutta. ”Minusta vaikuttaa siltä, että tuo sinun ehdotuksesi lähtee liikkeelle hyvin erilaisesta lähtökohdasta kuin tämä nykyinen. Sopiiko, että tutkitaan sitä tarvittaessa erikseen ja pysytellään vielä hetki tässä nykyisessä lähtökohdassa?”
Erinomainen dialoginen menetelmä tulevaisuuden leikkisälle tutkimiselle on Tom Arnkilin työryhmän kehittämä ”Tulevaisuuden muistelu”. Kyseessä on menetelmä, jossa dialogia käyvä ryhmä asettaa itsensä johonkin tulevaan hetkeen (vaikkapa vuoden päähän nykyhetkestä) ja ”muistelee” yhdessä, miten tähän hetkeen on päädytty. Mitkä asiat mahdollistivat hyvän kehityksen ja kuka teki mitäkin? Tulevaisuuden muistelu on alun perin kehitetty vaikeissa elämäntilanteissa olevien perheiden tarpeisiin, mutta sitä voi luovasti soveltaa monissa eri yhteisöissä ja tilanteissa. Tulevaisuuden muistelua voi käyttää yhtä lailla vaikkapa työyhteisön kehittämisessä, organisaation strategiatyössä, urheilujoukkueen valmennuksessa kuin maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisujen hahmottelemisessa.
Mielikuvituksen ja leikin voimalla voidaan myös synnyttää yhdessä tulevaisuutta koskevia visioita, eli kyseisen yhteisön toimintaa ohjaavia tulevaisuusnäkyjä. Dialogi auttaa tekemään visioista eläviä, riittävän kunnianhimoisia mutta samalla realistisia sekä aidosti yhteisiä.
Kun tulevaisuutta hahmotetaan dialogissa kaikkien osallistujien ainutlaatuisten kokemusten voimin, niin yhteisestä visiosta voidaan saada ainutlaatuisen elävä. Innostava visio elää ihmisten mielikuvissa monin eri tavoin. Konkreettisten suunnitelmien ohella elähdyttävään visioon liittyy voimallisia kuvia, tunteita liikuttavia tunnelmia ja älyllisesti kirkkaita ideoita.
Dialoginen keskustelu auttaa myös tekemään visiosta riittävän kunnianhimoisen siten, että se kuitenkin pysyy riittävän realistisena. Dialogin osallistujat voivat visiota luodessaan pohtia hyvinkin tarkkaan sitä, millaisin keinoin (millaisten syy-seuraussuhteiden avulla) haluttu tulevaisuus todellisuudessa saadaan aikaiseksi. Matka tulevaan ei kuitenkaan aina tarvitse yksityiskohtaista tiekarttaa. Tärkeintä on, että tulevaisuusnäky innostaa ja auttaa yksilöitä suuntaamaan omat voimansa yhteiseen päämäärään.
Dialogin avulla voidaan myös luoda aidosti yhdessä rakennettuja visioita. Kun ihmiset kokevat, että he ovat olleet mukana muovaamassa yhteisön tulevaisuusvisiota, niin he ovat yleensä silloin myös sitoutuneita viemään sitä eteenpäin. Jokaisen ei tarvitse nähdä visiota täsmälleen samalla tavalla. Riittää että kukin ymmärtää, miten juuri hän voi viedä visiota eteenpäin arkisessa toiminnassa. Silloin pienetkin teot auttavat edistämään yhteistä hyvää ja yksilö voi tuntea kuuluvansa osaksi yhteisöä, jossa juuri hänen ainutlaatuisella panoksellaan on korvaamaton merkitys.
Yksilöitä syvästi liikuttavat visiot tulevaisuudesta voivat muuttaa maailmaa – itse asiassa ne ovat ainoita käytössämme olevia voimia haluamamme tulvaisuuden luomiseksi.
Kai Alhanen. Dialogi demokratiassa. Gaudeamus: 2016.
Luvut 6. Kuvittelu ja 8. Leikki
Jaakko Seikkula & Tom Arnkil. Dialoginen verkostotyö. THL: 2009.
Luku 5. Ennakointidialogeja huolten vähentämiseksi
Dialogin ydintä on tutkia osallistujien aiheeseen liittyviä aiempia kokemuksia: ajatuksia, tunteita, havaintoja, muistoja ja mielikuvia. Aivan yhtä tärkeää on tarttua siihen, mitä osallistujissa herää juuri sillä hetkellä, kun dialogia käydään.
Puhe tässä ja nyt viriävistä kokemuksista vie usein dialogia yllättäviinkin suuntiin.
Käydessäni kerran työnohjausryhmäni kanssa dialogia kiusaamisilmiöstä, heräsi eräällä ryhmäläisellä muisto omasta kipeästä lapsuudenkokemuksesta. Kiusatuksi tulemisen vielä vuosikymmenienkin jälkeen herättämien tuntemusten jakaminen toi dialogiimme merkityksellisyyttä. Ammatillinen pohtiminen syveni saman tien. Kiusaamisen pitkäkestoiset jäljet tulivat näkyviksi. Oli myös helpompi lähestyä kysymystä siitä, mitä ryhmäläisten ammattiroolissaan tulisi tehdä ja mitä kiusattu lapsi heiltä voi tarvita.
Reaktiot toisten osallistujien puheeseen osoittavat, miten eri tavalla koemme asiat sekä millaisia merkityksiä ja tunnelatauksia niihin liittyy. Näiden ääneen sanominen lisää dialogin jännittävyyttä. Toisen sanoma kepeä lausahdus voi kyseenalaistaa toisen osallistujan syvästi arvostaman asian. Kun tämän jännitteen sanoittaa ääneen, lisää se ymmärrystä erilaisten elämänkokemusten myötä syntyneistä näkökulmista.
Minulla on monia kokemuksia dialogiin osallistumisesta sekä tuttujen että vieraiden ihmisten kanssa. Joskus dialogin alkaessa minulla on mielessäni paljon aiheeseen liittyviä omia ajatuksia, uskomuksia ja niiden taustalla vaikuttavia kokemuksia. Toisinaan mieleni on dialogiin alkaessa tyhjempi ja nautin rauhassa muiden osallistujien näkökulmien kuuntelusta. Dialogin edetessä voivat viritä omat kokemukset, joiden en aluksi ajatellutkaan liittyvän asiaan.
Dialogin edetessä huomaan usein saavani muiden puheista aivan uusia näkökulmia. Jotkut niistä kutkuttavat ja tuntuvat tuovan jotain kiinnostavaa. Toiset tarttuvat kiinni hämmentävinä tai ovat ristiriidassa omien arvojeni tai perususkomusteni kanssa. Tietyt näkökulmat jopa ärsyttävät. Yhtä kaikki ymmärrän, että teemaamme voi hahmottaa ja kokea hyvin monenlaisilla tavoilla. Joissakin tilanteissa käy niin, että toisen osallistujan puhe herättää minussa yllättävän vahvan reaktion.
Näitä dialogin aikana syntyviä kokemuksia ei olekaan aina helppo sanoa ääneen.
Puheena oleva aihe, siihen liittyvät muistot tai ajatukset voivat myös nostattaa minussa yllättäen vahvojakin tunteita. Saatan liikuttua asiaan liittyvästä merkityksellisyyden tunnusta. Suuttumuksen aalto puolestaan kertoo tämän olevan minulle asia, jonka puolesta haluan taistella. Toisinaan taas huomaan häpeäväni omia puutteellisia tietojani aiheesta. Tunteiden ääneen sanominen tekee minut hauraaksi muun joukon edessä, eikä ole itsestään selvää, että haluan tulla tunteeni kanssa näkyväksi. Mietin myös, aiheutanko muille epämukavuutta ilmaistessani tunteitani.
Joskus koen jääväni keskustelussa liian ulkopuoliseksi. Silloin minussa nostaa päätään ajatus, ettei muita varmaan edes kiinnosta minun kokemukseni. Yhteyteni dialogiin saattaa katketa. Välillä on taas tilanteita, joissa tuntuu hyvältä ja antoisalta seurata käytyä dialogia vähän etäämmältä. On oma valintani, mitä näistä dialogin aikana syntyneistä kokemuksista jaan muille. Jos päätän jakaa näitä ajatuksiani, niiden saaman vastaanoton kautta voin ymmärtää jotain uutta itsestäni. Tällaisten kokemusten jakaminen saattaa olla myös muille merkittävää.
Toimiessani dialogin ohjaajana pyrin kertomaan omia dialogin aikana syntyneitä kokemuksiani. Kyselen niitä myös osallistujilta. Dialogin aikana syntyvän kokemisen jakaminen rikastaa vuorovaikutusta. Kaikkien mukana olijoiden ja myös ohjaajankin tunteet ja epäröinti tai hämmennys kertovat merkittäviä asioita syntyneestä tässä ja nyt- hetkestä. Ohjaajana minun kannattaa sanoittaa, mitä havainnoin ryhmässä tapahtuvan ja kysyä mitä osallistujat havainnoistani ajattelevat.
Dialogi eroaa monesta muusta keskustelumuodosta juuri tässä suhteessa. Väittelyssä, neuvottelussa tai pinnallisessa keskustelussa harvoin jaetaan näitä asioita. Dialogissa tässä ja nyt syntyvien kokemusten sanoittaminen on merkittävä osa uudenlaisen ihmisten välisen ymmärryksen syntymistä.
Dialogi toteutuu yleensä parhaiten kasvokkain käytynä, mutta se onnistuu myös etäyhteyksien välityksellä. Monille keskustelijoille etäyhteyksien avulla toteutettu dialogi tuottaa jonkin verran haasteita ja tukaluutta, mutta se avaa myös uusia mahdollisuuksia. Kuvaammekin tässä kirjoituksessa sitä, mitä olemme tähän mennessä oppineet dialogin käymisestä etäyhteyksissä ja kerromme, mitä on syytä ottaa huomioon dialogia fasilitoidessa. Toivottavasti onnistumme rohkaisemaan sinua kokeilemaan ja opettelemaan dialogia myös etänä!
Ihmisen kyky käsitellä informaatiota on rajallinen. Niinpä kaikkea vuorovaikutustamme ohjaa se, mihin tarkkaavaisuutemme kulloinkin kohdistuu. Tarkkaavaisuutemme ohjautumiseen vaikuttaa puolestaan se, mihin olemme aikaisemmin tottuneet. Kun asetumme tietokoneen tai älypuhelimen äärelle, niin kyseiseen laitteeseen liittyvät rutiinimme – kuten vaikkapa netin selaaminen, sosiaalisen median seuraaminen tai sähköpostin lukeminen – kaappaavat helposti huomiomme myös silloin, kun meidän olisi tarkoitus keskittyä etäyhteyksien päässä oleviin toisiin ihmisiin.
Laitteiden äärellä meillä on myös mahdollisuus tehdä monia muita asioita, samalla kun olemme vuorovaikutuksessa. Samoin ruudullemme tai muihin viestivälineisiin voi tulla ilmoituksia, jotka hajottavat tarkkaavaisuuttamme. Tällaiset tarkkaavaisuuden suunnan hetkelliset siirtymät vaikeuttavat keskittymistämme toisiin ja muodostuvat helposti esteeksi hyvään dialogiin pääsemiseksi.
Sosiaalisina eläiminä tarkkaavaisuutemme kohdistuu helposti fyysisesti lähellämme oleviin ihmisiin. Seuraamme tietoisesti ja tiedostamatta heidän reaktioitaan. Erityisesti muiden meihin kohdistama huomio – miten muut näkevät ja ymmärtävät meitä – on meille olennaisen tärkeää. Kun olemme fyysisesti samassa tilassa, saamme paljon informaatiota toinen toisistamme kehollisten viestien, ilmeiden ja eleiden, välityksellä. Tulemme myös luontevasti ”samaan tilaan” psyykkisesti, kun koemme samoja aistikokemuksia: huoneen lämpimän ilman, lattian viileyden, valon ikkunasta.
Sen sijaan silloin, kun olemme etäyhteydessä toisiimme, niin kukin meistä on omassa fyysisessä ympäristössään ja sen myötä voimallisemmin myös omassa psyykkisessä kuplassaan. Niinpä joudumme suunnistamaan sosiaalisessa maastossa osin silmät sidottuina. Toiset ihmiset eivät ole yhtä kokonaisvaltaisesti läsnä meille kuin fyysisessä kanssakäymisessä, emmekä saa heiltä kaikkea sitä palautetta, minkä fyysinen läheisyys mahdollistaa. Tästä syystä etänä toteutetussa dialogissa voi kestää pidemmän aikaan, ennen kuin löydämme luontevan ja turvallisen yhteyden toisiimme.
Etäyhteyksissä tapahtuvaa dialogia ohjaavan fasilitaattorin onkin syytä pitää mielessä edellä kuvatut seikat. Dialogin onnistumista edistää se, että fasilitaattori tunnistaa etäyhteyksien tuottamat haasteet ja auttaa keskustelun osallistujia toimimaan tilanteeseen sopivalla tavalla. Tämä tarkoittaa ensisijassa sitä, että fasilitaattori auttaa osallistujia suuntaamaan tarkkaavaisuuttaan dialogin kannalta olennaisiin asioihin ja huolehtii turvallisten suhteiden muodostumisesta laitteiden tarjoamassa uudenlaisessa toimintaympäristössä.
Tekniset välineet aiheuttavat helposti monenlaista sähellystä. Niinpä jo keskustelun kutsussa on hyvä pyytää osallistujia tutustumaan ennakolta käytettävään alustaan ja kokeilemaan sen käyttöä. Keskustelun alussa on hyvä vielä kerrata keskustelussa käytettävät tekniset ominaisuudet. Samoin on hyvä ohjeistaa se, milloin pidetään kuvayhteydet auki ja milloin ne suljetaan. Kannattaa myös sopia, miten käytetään mahdollisesti tarjolla olevaa chat-toimintoa (esimerkiksi kommenttien ja omien ajatusten kirjoittamiseen ym.). Pyydä kaikkia osallistujia sulkemaan muut laitteet ja ohjelmistot ja keskittymään dialogin asiasisältöön ja toisiinsa. Nämä kaikki toimet auttavat osallistujia suuntaamaan tarkkaavaisuutensa dialogin kannalta olennaisiin asioihin ja vähentävät laitteiden käytöstä muutoin syntyvää huomion herpaantumista ja harhailua.
Etäyhteyksissä dialogia voi ohjata pääpiirteissään samoin kuin kasvokkain käydyissä keskusteluissa. Kannattaa kuitenkin kiinnittää erityistä huomiota omien ohjaustekojen selkeyteen. Kertaa aluksi dialogin yleiset pääperiaatteet (esimerkiksi Erätauon pelisäännöt), keskustelun kesto ja tavoitteet. Tämän lisäksi sopikaa yhdessä keskustelun luottamuksellisuudesta. Kerro osallistujille, miten pyydetään puheenvuoroja ja mitä sanotaan oman puheenvuoron päätteeksi (”Loppu”, ”Olen puhunut”, ”Ugh” tai jotain muuta…) Myös puheen rajoittaminen saattaa olla etäyhteyksissä vaikeampaa, samoin kuin hiljaisten mukaan ottaminen. Fasilitaattorin onkin syytä sanoittaa dialogin alussa selkeästi, että tulee tarvittaessa rajoittamaan pitkiä kommentteja ja pitämään huolen siitä, että kullakin on mahdollisuus tasa-arvoiseen osallistumiseen.
Etäyhteys saattaa tuntua monesta osallistujasta vieraalta ja etäännyttävältä asetelmalta. Jos osallistujien nimet eivät näy ruudulla, niin kannattaa pyytää jokaista kirjoittamaan itselleen ylös kaikkien nimet. Dialogin intiimiyttä voi myös lisätä pyytämällä keskustelijat kuvittelemaan istuvansa ringissä, vaikka kasvot ovatkin ruudulla. Alussa fasilitaattorin on hyvä kuljettaa osallistujien nimiä keskustelussa vaikkapa seuraavasti: ”Nyt olemme kuulleet Pekan ja Elinan mietteitä, seuraavaksi olisi hyvä kuulla Jukkaa ja Kaijaa.” Nimien toistaminen keskustelussa ohjaa keskustelijoiden tarkkaavaisuutta toisiinsa ja yleensä lisää ihmisille kokemusta siitä, että he ovat toinen toistensa mielessä.
Dialogi etäyhteydellä on monille uuvuttavampaa kuin kasvotusten käyty keskustelu. Fasilitaattorin kannattaakin miettiä ennalta, kuinka pidetään keskustelijoiden vireystilaa yllä koko keskustelun ajan. Videokuvan kytkeminen välillä päälle ja pois yleensä nostaa hetkeksi osallistujien vireyttä, kun he joutuvat terästämään aistejaan uudella tavalla. Keskustelun lomaan voi myös tuoda visuaalisia materiaaleja (kuvia, infograafeja, videopätkiä). Dialogin voi pilkkoa välillä useammaksi pienemmäksi keskusteluksi, pariporinoiksi tai vaikkapa ryhmäpuheluja käyviksi kolmikoiksi. Sitten voidaan jälleen palata takaisin yhteiseen keskusteluun. Voit myös laittaa osallistujat pohtimaan jotakin hetken itsekseen ja sitten pyytää jakamaan ajatuksiaan koko ryhmälle. Joskus on hyvä myös pitää pieni tauko.
Kuten kasvotusten tapahtuvassa dialogissa, niin etäkeskustelua fasilitoidessa on tärkeää rohkaista osallistujia pohtimaan omia kokemuksiaan ja puhumaan niistä. Etäyhteydet usein ohjaavat melkein huomaamatta korostuneeseen itsetietoisuuteen, varsinkin silloin kun näemme koko ajan oman kuvamme ruudulta. Tämä saattaa kaventaa osallistujien ilmaisun vapautta ja jäykistää keskustelun etenemistä. Fasilitaattorin on siis tärkeää rohkaista keskustelijoita ”epätäydelliseen puheeseen”, jossa voidaan tuoda esiin keskeneräisiä ajatuksia ja vielä jäsentymättömiä tuntemuksia ja mielikuvia. Dialogin fasilitaattori voi myös omalla puheellaan antaa esimerkin siitä, miltä vapaasti etenevä asioiden pohtiminen kuulostaa (”Kun olen kuunnellut teitä, niin minun mielessäni liikkuu tällaisia asioita…”).
Dialogissa asetutaan tietoisesti tasa-arvoiseen asetelmaan toisten kanssa, jotta vapaus ilmaista omaa ja kuulla toisten kokemusta kasvaisi. Tasa-arvo tai sen puuttuminen tuntuu meissä. Etäyhteyksissä on pidettävä erityistä huolta tasa-arvon kokemuksen säilymisestä dialogin aikana. Yksi hyvä keino on korostaa, että olet kiinnostunut kaikkien keskusteluun osallistujien näkemyksistä ja kokemuksista. Kun teet kysymyksen, voit pyytää jokaista vastaamaan siihen omalta osaltaan. Voit myös pyytää osallistujia liittymään jonkun osallistujan puheenvuoron jälkeen kysyen, mitä se kussakin herätti. Fasilitaattorin on syytä myös seurata sitä, ketkä kaikki ovat jo olleet äänessä ja ketkä eivät vielä ole sanoneet mitään. Jos jotkut keskustelijat ovat pitkään olleet hiljaa, kannattaa suoraan pyytää heitä kertomaan, mitä heidän mielessään liikkuu keskustelua kuunnellessaan. Näin jokaisella osallistujalla säilyy kokemus siitä, että he ovat yhtä arvokkaita dialogin osapuolia kuin enemmän äänessä olleet.
Monille meistä dialogin käyminen etäyhteyksien välityksellä on vielä uutta, emmekä tiedä, mikä kaikki on siinä mahdollista. Tätäkin uuttaa asiaa opitaan yritysten, erehdysten ja huolellisten jälkipohdintojen avulla. Onkin tärkeää pitää yllä yhteistä oppimisprosessia, jossa dialogin fasilitaattorit pohtivat keskenään etädialogeista saamiaan kokemuksia. Vain tällaisen yhteisen oppimisen turvin voimme saada kattavan ymmärryksen siitä, mitä etäyhteydet tarjoavat dialogille ja mikä mahdollistuu vain silloin, kun kohtaamme toisemme kasvotusten samassa fyysisessä tilassa.
Artikkeli on kirjoitettu osana Poikkeusajan dialogien keskustelusarjaa.