Pidättelystä on pulaa. Sitä tarvitaan lisää niin lasten kasvatukseen, työyhteisöjen jännitteiden käsittelyyn, nettikeskusteluihin kuin poliittisten kiistojen ratkomiseen. Vähimmillään pidättely on sitä, että ei päästä suustaan ilmoille tai näppäimistöltään nettiin sitä aivan ensimmäistä reaktiota, minkä jonkun toisen ihmisen sanominen itsessä synnyttää. Parhaimmillaan se on oman kokemuksen jalostamista. Sen ytimessä on itsessä viriävien reaktioiden asettaminen oman tietoisen huomion kohteeksi, näiden reaktioiden tutkiminen eri kanteilta ja niiden vähittäinen työstäminen kulloisenkin tilanteen kannalta mahdollisimman mielekkääseen muotoon ja sisältöön. Dialoginen keskustelu on oiva mahdollisuus harjoitella tätä pidättelyn hyvettä.

Pidättelyn avulla voi jalostaa omia reaktioita

Ensimmäisiä asioita, joita korostetaan dialogissa, on toisten ihmisten kuunteleminen. Pelkistetyimmillään se tarkoittaa sitä, että emme puhu toistemme päälle. Yksikertainen ajatus, usein käytännössä yllättävän vaikea toteuttaa. Kovin usein tekisi mieli sanoa toisen puhuessa: ”Just niin!”, ”Emmä tota tarkoittanut.”, ”Mutta miten sitten…?”

Erityisesti fyysikko David Bohm ja hänen dialogikäsityksestään vaikutteita saaneet Peter Senge ja William Isaacs ovat korostaneet kuuntelun ohella pidättäytymistä välittömistä reaktioista ja päätelmistä. Bohmin käyttämä englanninkielinen sana ”suspend” käännetään suomenkielisissä teksteissä usein ”odottamiseksi”. Mielestämme tämä käännös ei kunnolla tavoita Bohmin ja muiden kirjoittajien kuvaamaa hyvin aktiivista mielentilaa. Puhukaamme siis ”pidättelystä”.

Omien välittömien reaktioiden pidättely voi tuntua välillä jopa väkinäiseltä ja täysin epäluontevalta tavalta keskustella yhdessä toisten kanssa. Dialogisessa keskustelussa omien reaktioiden pidättelyllä on kuitenkin monta olennaista tehtävää. Siten onkin tärkeää kuvata tarkemmin tätä psykofyysistä ponnistelua, jonka jokainen kykenee varmaan myös tunnistamaan lukuisista erilaista elämäntilanteista.

Vastavuoroiset suhteet syntyvät, kun annetaan toisten henkilöiden sanojen ja tekojen vaikuttaa itseen ja myös ilmaistaan tämä toisille.

Pidättely auttaa suhteiden vaalimisessa. Ihmisten suhteet toisiinsa tarvitsevat hienotunteisuutta ja liikkumatilaa kehittyäkseen vastavuoroisiksi eli toinen toisiaan rakentaviksi. Vastavuoroiset suhteet syntyvät, kun annetaan toisten henkilöiden sanojen ja tekojen vaikuttaa itseen ja myös ilmaistaan tämä toisille. On kuitenkin eri asia kertoa saman tien toisille, miten heidän puheensa kuuleminen vaikuttaa itseen, kuin ryöpsäyttää tuo vaikutus, kiihtymys, tunne tai mielipide reaktiivisesti suoraan ulos. Harkitsematon reaktiivisuus toisen ihmisen ilmaisemaan ajatukseen vie vastavuoroisten suhteiden muodostumiselta liikkumatilan. Seurauksena on usein silloin kiihtynyt kiistely, vaikeneminen tai kohtelias puheenaiheen vaihtaminen.

Pidättely auttaa myös pysymään asiassa. Dialogissa suhde yhdessä käsiteltävään asiaan on yhtä olennainen kuin keskustelijoiden suhteet toisiinsa. Eri yksilöiden erilaisten näkökulmien ja niihin liittyvien kokemusten avulla kehkeytetään vähitellen yhteistä kokonaiskuvaa, joka puolestaan nostaa esiin jokaisessa osallistujassa lisää kokemuksia. Dialogi koululuokan pelisäännöistä, työpaikan tulevaisuuden haasteista tai vaikkapa maailmanrauhasta rakentuu aina yksittäisten ihmisten erilaisten kokemusten muodostamasta palapelistä.

Dialogin syventyessä sekä yksilöiden kokemukset että yhdessä muodostettu kokonaiskuva rikastuvat. Erityisesti sellaisissa keskusteluaiheissa, joihin liittyy paljon voimakkaita tunteita, voi käydä niin, että keskustelijat alkavat kiinnittää enemmän huomiota omiin ja toistensa tunnereaktioihin kuin itse aiheeseen. Asia hämärtyy, hahmottumassa ollut kokonaiskuva pirstoutuu, oleellisen taju katoaa.

Omien reaktioiden työstäminen mahdollisimman rakentavaan sisältöön ja muotoon ei tarkoita samanmielisyyttä tai yhdenmukaisuutta toisten kanssa.

Pidättelyn mahdollistama rakentavuus on sitä, että pohdin (reflektoin) omaa kokemustani ja annan sen kehkeytyä. Tutkin, mihin asioihin itse asiassa reagoin ja miksi. Mitä reaktioni kertovat minusta, suhteestani käsiteltävään asiaan ja toisiin ihmisiin? Kysyn itseltäni: ”Miksi hermostun, kun työtoverini ottaa jälleen puheeksi työpaikan arvot? Mikä arvopuheessa ärsyttää? Miksi reagoin tähän erityisesti silloin, kun Liisa puhuu asiasta?”

Vasta tällaisen pohdinnan ohjaamana valikoin sen, mitä, miten ja milloin ilmaisen omasta kokemuksestani. Pyrin rakentamaan puheellani keskinäisen ymmärryksen lisääntymistä dialogissa. Silloin saatan sanoa vaikkapa näin: ”Huomaan, että turhaudun puheeseen arvoista, jos se ei johda mihinkään konkreettiseen muutokseen työssämme. Toivoisinkin, että voisimme puhua näistä asioista hyvin käytännönläheisesti.” Joskus rakentavuutta on, että jätän jotain sanomatta. Kenties silloin en sano työtoverilleni: ”Sinä puhut oikeudenmukaisuudesta, mutta minua et kyllä ole kohdellut reilusti.”

Kehittyminen pidättelyssä on yksilöllistä

Pidättelyn haasteet ovat meillä itse kullakin erilaisia. Yhden tarvitsee erityisesti pidättää kiihtymistään, toisen omaa oikeassa olemisen tarvettaan, kolmannen tietämisensä todistamista, neljännen pelkoaan jäädä vaille huomioita ja niin edelleen. Pyrkimystä pidättäytyä suoraviivaisista tulkinnoista ja nopeista johtopäätöksistä tarvitaan jokaiselta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita passiiviseksi heittäytymistä.

Itse asiassa pidättely on hyvin aktiivinen tila, jossa ihminen odottaa tietoisesti uusien asioiden syntymistä – niin omassa mielessään kuin yhteisessä keskustelussa.

Pidättelyssä kehittyminen edellyttää, että oppii tunnistamaan omia reaktiotaipumuksiaan ja erityisesti niitä reaktioita, joiden pidättely on tarpeen. Mikä juuri minua yleensä ärsyttää? Mistä innostun välillä liikaa? Minkä asioiden kohdalla huomioni helposti herpaantuu?

Pidättely kehittää itsesäätelytaitoja, kykyä kannatella ja työstää omia mielensä sisältöjä ja kehonsa toimintayllykkeitä. Tällainen itsesäätely voi olla esimerkiksi seuraavanlaista. Havaitsen dialogin aikana, että toisen keskustelijan puheenvuoro herättää minussa ärtymystä, joka synnyttää nopeasti tulkinnan hänen ylimielisyydestään, josta puolestaan seuraa välittömästi monenlaisia ajatuksia tuollaisen ylimielisyyden haitallisuudesta dialogin onnistumiselle. Tunnen sykkeeni nousevan ja selkäni irtoavan hieman tuolin selkänojasta.

Miten pidätellä ja säädellä tätä omaa kiihtynyttä mielentilaani? Hengitän rauhallisesti ulos, lasken selkäni takaisin tuolin nojaa vasten, yritän tunnistaa mitä kehossani ja mielessäni tapahtuu ja päätän kuunnella tarkemmin yhtä aikaa itseäni ja keskustelun eri osapuolia. Tällä tavoin kyky sietää omia epämukaviakin reaktioita voi lisääntyä. On tärkeää muistaa, että me voimme lähestulkoon aina valita, miten toimimme omien tunteidemme, ajatustemme ja niistä syntyvien yllykkeiden kanssa. Utelias asenne omia reaktioita kohtaan auttaa. Usein on hyvin tyydyttävää huomata, miten oma kokemus rikastuu pidättelyn seurauksena. Olisiko sittenkin niin, että hänen ylimielisyytensä takana piilee epävarmuus ja kömpelö yritys hakea hyväksyntää?

Pidättelyn palkintona on yhteinen luovuus

Välitön reaktiivisuus toistaa aina jotain aiemmin omaksuttua suhtautumistapaa ja siihen liittyviä ajatuksia, tunteita ja mielikuvia. Niinpä sellainen yhteisö, jossa ei vaalita pidättelyn hyvettä, ei saa käyttöönsä yhteisön kaikkien jäsenten koko luovuutta. Ilman pidättelyä olemme, niin yksilöinä kuin yhteisöinä, tuomittuja toistamaan mennyttä ja kyvyttömiä uudistumaan yhdessä.

Dialogilla tavoitellaan aina syvempää ymmärrystä siitä, millaisiksi ihmisiksi ja millaiseksi yhteisöksi haluamme tulla, vaikka näistä aiheista ei suoraan keskustelussa puhuttaisikaan. Totunnaiset reaktiot, nopeat johtopäätökset ja jo ajateltujen ajatusten toistaminen estävät tällaisen ymmärryksen muodostumista.

Todellinen kasvu yksilöiden ja yhteisöjen kypsyydessä seuraa siitä, että reaktiivinen asennoitumisemme käsiteltäviin asioihin ja toisiin ihmisiin muuttuu pohtivaksi ja rakentavalla tavalla kriittiseksi.

Luovuus on kykyä katsoa asioita uudella tavalla. Elämä, maailma ja me muutumme jatkuvasti. On tutkailtava rinnakkain tämänhetkisestä todellisuudesta syntyviä kokemuksia ja aiemmin muodostettuja näkemyksiä. Dialogissa tällaisen yhteisen pohtimisen seurauksena alkaa parhaimmillaan kehkeytyä aivan uusia näkökulmia, tuoreita ajatusaihioita, ennakoimattomia toiminnan suuntia. Tällä tavoin kunkin yksilön urautuneiden reagointitapojen taakka voi vähitellen jalostua luovuuden mahdollisuudeksi ja yhdessä toimimisen lähtökohdaksi. Pidättely on viime kädessä ihmiskokemukseen – omaan ja toisten – sisältyvän ehtymättömän luovuuden vaalimista.

Fasilitaattorin ohjeet

• Kasvata itsetuntemustasi reaktioiden pidättelyssä. Millaisia reaktioita sinun on vaikea pidätellä? Mitkä aiheet johtavat sinut reagoimaan herkästi?
• Ennakoi ennen dialogin alkamista sitä, millaisia reaktioita aihe ja osallistujat saattavat nostaa pintaan. Millaisia voimakkaita tunteita dialogin aihe voi herättää? Millä tavoin osallistujat saattavat provosoida toisiaan?
• Tarvittaessa kehota osallistujia tietoisesti ponnistelemaan pidättelyn kanssa. ”Uskon että tästä aiheesta keskusteleminen voi herättää aika voimallisiakin reaktioita meissä. Pyritään kuitenkin pidättelemään suoraa reagointia ja pohditaan hetki ennen kuin tuodaan omat reaktiot esiin.”
• Jos huomaat omien reaktioittesi voimistuvan, ponnistele tietoisesti pidättelyn kanssa. Rentouta tietoisesti kehoasi. Kierrätä katsettasi koko ryhmässä ja kiinnitä huomiota osallistujien erilaisiin ilmeisiin. Päätä kuunnella keskustelua pidemmälle ennen kuin itse sanot jotakin. Pohdi samalla mielessäsi, minkälaisiin asioihin omat reaktiosi liittyvät.
• Jos huomaat osallistujien reaktioiden nopeutuvan ja voimistuvan, hidasta keskustelun rytmiä. ”Ehdotan, että hidastetaan hieman keskustelun tahtia, jotta jokaiselle jää riittävästi aikaa pohtia asioita. Pidetään lyhyt paussi jokaisen puheen vuoron välissä.”
• Tarvittaessa, ota aikalisä. ”Keskustelu käy nyt hyvin kiivaana. Sen vuoksi ehdotan, että pidetään pieni hengähdystauko ja jatketaan dialogia sen jälkeen.”